Image Slider

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Midsummer photoshooting


DSC_5086

DSC_5311

DSC_5234

DSC_5140

DSC_5255

DSC_5138

DSC_5324


perjantai 14. kesäkuuta 2013

kindness is a language that the deaf can hear and the blind can see

Ajattelin nyt tehdä vähän tällasen erilaisemman postauksen. Pohdiskelen yksin mielessäni maailman menoa sun muuta, mutta en ikinä mainitse niistä blogissa ja harvoin puhun niistä muutenkaan. Nyt tuli kuitenkin inspistä kirjottaa, joten päätin antaa mennä. Tästä ei siis ole tulossa minkäänlaista avautumispostausta yms. ellei joku nyt halua sitä sellaisena välttämättä ottaa, vain vähän erilainen verrattuna siihen mihin mun blogissa on yleensä totuttu.

Pienenä kikkurapäänä mulla oli kova tahto ja temperamentti, enkä pelännyt uusia asioita. Näin maailman enimmäkseen ruusunpunaisilla terälehdillä tanssimisena ja koin itseni kaikkeen kykenevänä. Niinhän vanhemmat aina sanoi. Alakouluun mennessä aloin ymmärtää asioiden todellisuuden ja sen että maailmassa on vääryyttä. Musta tuli ujo, enkä oikein uskaltanut sanoa vastaan jos mulle vaikka sanottiin ilkeesti. Tässä iässä mulle tuli myös pahoja univaikeuksia, johtuen luultavasti siitä, että vietin syntymäni ekat viikot happikaapissa. Joten en saanut kaikkea tarvitsemaani läheisyyttä vanhemmilta, vaikka olisivat sitä kyllä antaneet, muhun ei vain saanut koskea. No, univaikeuksista päästiin hiljalleen ja alotin taideliikuntakoulun. Muistan vieläkin sen tunteen kun sai esiintyä isolle yleisölle. Mun sisältä kumpusi ilo ja intohimo esiintymiseen. Rakastin esityksiä ja näytöksiä, oon aina rakastanut. Mulle alkoi kehittyä vahva itseluottamus. Alkoi ylä-aste ja tässä vaiheessa olinkin jo paljon rohkeampi.

Tosi tärkeä juttu mun elämässä oli kaukosuhde Vickyyn, vaikka se saattaa tuntua hullulta. Ekaa kertaa tajusin miltä tuntuu olla onnellisimmillaan ja välittää toisesta niin paljon, että se sattuu, saa itkemään ja näkee toisen täydellisesti epätäydellisyyksistä huolimatta. Tuo vaihe opetti mulle tosi paljon itsestäni ja siitä kuinka vahva oikeasti oonkaan. Yllätin jopa itseni. Välimatkan tuomia vastoinkäymisiä oli ja tapani mukaan patosin tunteita sisälle ja yritin selvitä asioista yksin. Oon sellainen vieläkin. Hetken päästä kuitenkin tajusin kertoa kaiken Vilmalle ja myöhemmin Siirille ja se helpotti. En vaihtaisi tuosta ajasta hetkeäkään, jos saisin mahdollisuuden. Se oli mulle todella tärkeää ja löysin oman identiteetin. Kukaan ei voi ymmärtää sitä ellei ole ollut tällaisessa tilanteessa, eikä tarvitsekaan ja tuomitsijoita on moneen junaan mutta mulle riittää että itse tiedän ja koin tuon kaiken. Oon iloinen siitä. Elämä vain on täynnä päätöksiä, ja joskus on tehtävä mitä täytyy oman parhaansa vuoksi.

n4e9757be00d3f_large

Ihmiset tuomitsee toisiaan niin vähän perusteella, vaikka todellisuudessa se ei määritä sitä henkilöä kenet sä tuomitset vaan sut itsesi. En väitä, etten mä olisi muka koskaan tuominnut ketään. Oon tietysti, mutta kantapään kautta oon oppinut että ensivaikutelma tai omat luulot jostain ihmisestä voi olla täysin virheellisiä niin hyvässä kuin pahassakin. Pitää vain pitää mieli avoimena ja olla oma itsensä. Itse ainakin voin samaistua tähän sanontaan että "I'd rather be hated for who I am than loved for who I am not." Oikeat ihmiset kyllä välittää susta sellasena kun oot, ja jos ei niin ne ei voi olla sen arvosia. Kaikkia asioita ei myöskään kerrota blogissa. Ne ihmiset joiden haluan niistä tietävän, saavat kyllä tietää. Koska ihan oikeasti, mun mielipide on se, että ystävät jotka ymmärtää sua sillon kun oot surullinen, etkä tarvitse edes sanoja kertoaksesi sen, kun ne jo antavat halin ja lohduttaa verrattuna ihmisiin, jotka tykkää susta vain silloin kun oot pirteä ja iloinen on paljon arvokkaampia ja kiinni pitämisen arvosia.

Oon seuraillut myös näitä blogeissa olevia anojen kommentteja. Omaan blogiin tulevat kommentit useimmiten huvittavat, mutta joissakin blogeissa anot voi oikeesti olla tosi ilkeitä. Silti mun mielipide on, että jos jollakin ei ole rohkeutta sanoa omaa mielipidettään suoraan, vaan se pitää kertoa anonyyminä tai ladella kommentteja joista yrittää tehdä mahdollisimman piikitteleviä, niin en jaksa edes välittää. Mikäli jollakin on aikaa siihen ja on kiinnostunut toisen elämästä niin paljon, niin se pitää melkein ottaa kohteliaisuutena. Jos mä en syystä pidä jostain ihmisestä, niin suoraan sanottuna mua ei jaksa edes kiinnostaa mitä se tekee tai ajattelee, saatika että kommentoisin jotain tämän blogiin. Jos jollakin on aikaa siihen niin go ahead. En sano nyt, että kaikista tarvisi tykätä. En mäkään yritä saada kaikkia ihmisiä pitämään musta, eikä tarvitsekaan. Älä vain tuhlaa sanoja sellaisiin ihmisiin jotka ei niitä ansaitse. Rakentava palaute on sitten tottakai asia erikseen ja arvostan sitä, mutta elämä on ihan liian lyhyt stressattavaksi ihmisten mielipiteistä, joita et edes tunne tai saati tiedä keitä nämä tyypit on. Itselleni ainakin merkitsee läheisten ihmisten ajatukset ja kommentit kaikkein eniten. Enkä nyt tietenkään aliarvioi teidän lukijoiden mielipiteitä, suurin osa blogini lukijoista ovat aivan mahtavia ja ihania ja tottakai teidän kommentit vaikuttaa.


Arvostan oikeasti mun ystäviä ja läheisiä todella paljon, enkä tiedä mitä mä tekisin ilman niitä. Oon viime aikoina saanut myös uusia ystäviä joista on tullut mulle todella tärkeitä ja joita ilman en olisi se ihminen mitä mä nyt oon. Onni ei tarkota sitä että kaikki ois täydellistä, täytyy vain osata arvostaa elämän tärkeitä asioita ja tehdä enemmän semmosia asiota jotka saa sut onnelliseksi murehtimisen sijaan.  Täytyy myös osata olla onnellinen toisen ihmisen puolesta ja auttaa sellaisia, jotka tarvitsee apua. Itselleni ainakin se on tärkeää ja saan siitä iloa. Ja tietysti se on jokaisen oma päätös löytää kauneutta kamalimpinakin päivinä. Koska loppujen lopuksi happiness is a journey not a destination <3